Eos oli jo pentuna hieman erilainen. Itse asiassa se oli sitä jo kasvattajalla. Ajattelimme Hegen kanssa, että tuo menee ohi ajan myötä, mutta kuinka väärässä olimmekaan.

Ei ole vielä tähänkään päivään mennessä selvinnyt, mikä Eosin ongelma varsinaisesti on. Kun se tuli minulle, se pelkäsi vieraita ihmisiä. Ei vain varonut, vaan pelkäsi. Mitä vanhemmaksi se kasvoi, sen enemmän se kyllä siedättyi vieraisiin, mutta miehet ovat sille olleet aina ongelma. Niin on vieläkin, vaikka se täyttää 31. maaliskuuta neljä.

Eos on kuitenkin erittäin tyhmä. Ja kun sanon tyhmä, tarkoitan sitä. Sillä kesti puoli vuotta tehdä ero seiso-istu-maahan käskyissä. Hypnolla taisi mennä puoli viikkoa. Eos ei oikein koskaan ollut perillä mistään; siinä missä muut yritti ja onnistui, Eos sähelsi omiaan ja olin hoomoilasena. Muut oppi muutamalla naksautuksella koskemaan purkkia nenällään, Eos otti purkin suuhunsa ja juoksi innoissaan toiseen huoneeseen. Muut oppivat menemään muutamalla naksautuksella koriin, Eos repi koria pitkin lattiaa. Sillä oli aina hauskaa, mutta ei se kyllä tiennyt mitä se teki.

Mainitsin tästä asiasta Hegelle, kun Eos oli suunnilleen vuoden päivät. Ajattelin, että Hege suuttuu minulle kun pilasin koiran. Toki itselläkin oli kokoajan pieni ääni takaraivossa, että minun vika kaikki tyyni, vaikkakin moni tuttu oli Eosin nähnyt ja todennut, että se on oikeasti omituinen koira. Eräs tuttavani joka opiskelee eläinlääkäriksi toivoi, että saisi tehdä ruumiinavauksen Eosille kun sen aika koittaa ja tutkia sen aivot.

Hege ei suuttunut. Hän ymmärsin, ettei Eos ollut luonteensa puolesta sellainen mitä olisin toivonut. Kun Eosta lähdin etsimään, etsin jalostuslaatuista koiraa, ja sitähän tuo ei sitten ollut. Näin ollen Hege lupasi minulle korvauspennun Eosista. Ilman että Eosta itse näki, luottaen vain sanaani. Ongelmaksi tosin muodostui sitten se, mistä pentueesta uuden pennun ottaisin, mutta onneksi asiat suttaantuivat lopulta parhain päin.

Jos olisin elänyt taannoin yksin, vain koirieni ja kissojeni kanssa, Eos olisi varmasti vieläkin luonani. Mutta tuohon aikaan asuin yhdessä taannoisen tyttoystäväni ja hänen australianpaimenkoiranarttunsa kanssa. Eos jostain syystä paimensi tuota aussieta maanisesti, vaikka siihen kyläl puutuimme vähän jokaisella mahdollisella tavalla. Peruslenkkimme oli sitä, että aussie pyöri meidän ympärillämme rasittavuuteen asti, kun Eos aina syöksyi sen perän ja pysäytteli menemällä eteen tai puremalla jalkoihin. Vain karjumisella Eos saatin lopettamaan, mutta sen jälkeen se oli ahdistunut ja unohtanut kaiken seuraavan lenkkikertaan mennessä, jolloin koko ruljanssi alkoi alusta.

Aussie kesti paljon Eosilta. Eos sai retuuttaa sitä miten halusi, aussie piti sitä ilmeisesti pentunaan. Lopulta kuitenkin aussien pinna petti, ja saatiin tappelu aikaiseksi jossa Eosin yksi varvasantura halkesi. Sen jälkeen Eos aloitti aussielle pörhentelyn. Se jäykisteli ja nosteli karvojaan jos oli edes pienintäkin aihetta; koiralauman välit alkoivat muuttua tosi jännittyneiksi ja koirien kanssa piti tasapainoilla todenteolla.

Suunnilleen niihin aikoihin kun Possu saapui Suomeen, olin tehnyt päätökseni antaa Eos pois, niin raskasta kun se olikin. Eosin lähdön jälkeen koiriemme elämä rauhoittui, aussie alkoi pinkoa Hypnon kanssa etäämpänä ja enää ei tarvinut raivota kenellekään puolilenkkiä, että nyt perkele anna toisen olla.

Maisemanmuutos oli ilmeisesti Eosille erittäin hyvä. Sehän meni siis Saaran vanhemmille, entiselle maatilalle ainoaksi koiraksi. Siellä sitä pidetään sylivauvana ja lellitään piloille. Vanhemmat rakensivat talonsa ympärille aidan jo ENNEN kuin mitään päätöstä Eosin tulosta heille oli edes tehty. Kävimme siellä kylästelemässä ennen luovutusta, ja Anne rakastui Eosiin heti.

Tätänykyään arka ja ahdistunut Eos on reipastunut huimasti. Se lähti meiltä n. kahden vuoden iässä, eli ainakin periaatteessa aikuisena. Se on kuitenkin kasvanut tuolla henkisesti, saanut paljon itseluottamusta ja oikeita toimintatapoja. Siellä ei ole muita koiria joita kytätä ja joiden kanssa olla epävarma. Sen sijaan se saa toimia siellä vahtikoirana ja haukkua tulijat (mikä ilmeisesti on auttanut sen itseluottamusta), sekä toimia peuranmetsästyksen aikana verijälkikoirana. Se on löytänyt haavoittuneita peuroja, jotka olisi muuten jääneet kitumaan metsään. Sanomattakin lienee selvää, että se on arvostettu työkoira sielläpäin!

Olen nähnyt Eosta usein luovuttamisen jälkeen. Olen todella tyytyväinen sen nykytilanteeseen ja tiedän, että päätös antaa se pois oli täysin oikea. Sitä paitsi, Eosin myötä olen saanut suunnilleen toisen perheen - Takut suorastaan kerjäävät minua käymään kyläilemässä ja paapovat yhtä lailla piloille kuin Eosin! Mikäs sen parempaa ;)